Hyvää uutta vuotta!
Hyvää uutta vuotta, uskolliset lukijani! Teitä on täällä riittänyt vajaa tuhatkunta kuukaudessa, vaikka en ole edellisen otsikon mukaisesti – Kiireinen elämä Helsingissä – sivuja päivitellyt.
Kunnallisvaalivuonna 2008 kiireet eivät ainakaan hellitä. Yritän kuitenkin kertoa ajatuksistani hieman syksyä tiuhemmin.
Aluksi pari luiskautan sanaa hallitusyhteistyöstä.
Lähtö nykyiseen hallituspohjaan ei ollut mitenkään itsestäänselvää. Eduskuntavaalien jälkeen Vihreän liiton valtuuskunnan jäsenenä piti miettiä kovasti, onko tässä mitään tolkkua.
Yllättävän paljon olemme saaneet aikaan. Esimieheni puoluesihteeri Panu Laturi listasi joulun alla asioita, joihin olemme kovasti myötävaikuttaneet.
Politiikan julkisuuspeliin kuuluu, että aikaansaannoksista ei voi etukäteen nostaa numeroa. Se on varmin tapa siirtää hyvät tavoitteet kauaksi tulevaisuuteen.
Tämän vuoksi keskisuuri hallituspuolue harvoin saa kunniaa hyvistä teoistaan. Hyvistä teoista kunnia kuuluu koko hallitukselle, huonot pyritään kaatamaan toisten niskoille.
Kaikki kolme isoa hallituskumppania (keskusta, kokoomus ja demarit) toimivat omalla tavallaan konservatiivisesti. Luen tässä suhteessa demaritkin eräänlaiseksi hallituspuolueeksi, sillä sen toimintalogiikka on konservatiivinen.
Vai muistatteko jonkun tuoreen raikkaan avauksen demareilta? Heidän vaihtoehtobudjettinsa keskeinen idea energiayhtiöiden satunnais- voittojen (windfall) verotuksesta oli otettu vihreiden vaihtoehto- budjetista. Miksei Heinäluoma toteuttanut sitä valtiovarain- ministerinä?
Suomesta puuttuu uskottava oppositio.
Autoverotuksen haasteet
Autoverotuksen uudistus on suurten puolueiden konservatiivisuuden hyvä esimerkki. Jotta mitään voitaisiin yleensä ollenkaan tehdä, niin tarvitaan vihreiden kaltainen muutospuolue, joka liikennepoliittisessa ohjelmassaan ja hallitusneuvotteluissa vaati verotusta muutettavaksi päästöihin perustavaksi.
Isot puolueet ovat kuitenkin niin kiinnit eturyhmissä (autoverotuksen yhteydessä kauppiaissa, maahantuojissa, valmistajissa ja autoilijoissa), että käytännössä uudistus vesittyi alkuperäisestä tarkoituksestaan (päästöjen vähennykset) lähes tyystin.
Myös demarit tukivat vesitettyä autoverouudistusta, vaikka heille tarjoutui paikka profiloitua ympäristöpuolueena. Mutta edes tällaista heikohkoa uudistusta Heinäluoma ei saanut ministerinä aikaiseksi.
Itse olen ollut autoverotuksen uudistukseen ehkä keskivertovihreää tyytyväisempi. Nyt on luotu yksi väline (päästöperusteinen autoverotus), jolla liikenteen päästöihin voi puuttua.
Vaikkei nappulaa vielä väännetty, nappula kuitenkin tehtiin. Jatkossa sitä nappia varmasti käännetään, koska liikenteen päästöt kasvavat kaikkein nopeiten.
Erityisen ilahtunut olen, että autokauppiaat ja mainokset ovat alkaneet puhua päästöistä veropäätöksen jälkeen aivan uudella volyymillä. Suomessa puhutaan kyllä liikaa dieselistä: biokaasua pitäisi saada liikenteeseen enemmän.
Mallia kannattaa ottaa Ruotsista ja Laukaasta, jossa Erkki Kalmari on tehnyt pitkän päivätyön autoilun nollapäästöjen eteen.
Työsuhdematkalippu uusiksi
Iloitsen myös kovasti, että keskustan piirissä on alettu ajatella joukkoliikennettä. Pääministeri Matti Vanhanen uudistaisi työsuhdematkalippua.
Harmi, ettei keskusta esittänyt tällaisia vaatimuksia hallitusohjelma- neuvotteluissa. Työsuhdematkalipun käyttäjänä kannatan lämpimästi sen kehittämistä, mutta todennäköisesti Vanhasen ajatus kompastuu päästöpuolue kokoomukseen.
Oikeasti yksittäisten keinojen sijasta tarvittaisiin yhdistetty joukkoliikenteen ja päästöjen vähentämisen paketti: ruuhkamaksut ja lisää bensaveroja, rautateiden mittava parannus- ja kakkosraide- satsaus sekä pääkaupunkiseudun poikittaisraide, bussien laadunparannusprojekti JA lisäksi työsuhdematkalipun kehittely.
Lisää voi lukea vihreiden liikennepoliittisesta ohjelmasta Liikkumisen pakosta liikkumisen vapauteen.
Ylimmät ystävät
Entä olenko ehtinyt päivänpolitiikan lisäksi tehdä jotain muuta? Enpä juuri.
Joululomalla luin heti John le Carrén kirjan Ylimmät ystävät (Absolute Friends, 2004). Tämän vanhan vakoojan kirjoissa minua viehättää rivien väliin kirjoitettu tiukka poliittinen analyysi.
Ylimmät ystävät rusikoi USA:n bushilaista ulkopolitiikkaa, mutta osansa saa myös Euroopan 60-lukulainen vasemmisto. En ihan vakuuttunut rivien välistä löytämistäni johtopäätöksistä.
Pikkuisen liikaa tässä saarnattiin, mutta maailma tarvitsee nimenomaan tällaisia vanhoja vihaisia miehiä sanomaan Bushien hallitustaipaleesta sen mitä pitääkin.
Odotan jännityksellä, milloin le Carré huomaa ilmastonmuutoksen.
Punaisen merkin tanssija
Avovaimo Helenalta tuli joululahjaksi Qui Xiaolongin dekkari Punaisen merkin tanssija (The Loyal Character Dancer, 2002). Runoutta harrastava shanghailainen ylikomisario Chen Cao ratkaisee yhdessä viehättävän naispuolisen amerikkalaisen kollegansa kanssa visaista katoamistapausta.
Sinologeille tämä voi olla hieman rautalangasta väännetty kirja, mutta Kiinaa harrastaville tästä löytyy vaikka mitä. Itse viehätyin taitavasta ja runsaasta kiinalaisen runouden ja muunkin viisauden runsaasta siteerauksesta.
Tarinakin oli väännetty parhaiden kiinalaisten kertomusten tapaan erittäin mutkikkaaksi. Poliittinen analyysi Kiinan lähimenneisyydestä ja nykyisyydestä sekoittui matkaopasmaiseen ruokakulttuurin esittelyyn.
Globalisaation hyvät puolet tuovat tällaisia uusia dekkareitakin. Valitettavasti kiinalaiset saavat lukea tätä kirjaa vain sensuroituna versiona…
