Sadepäivän ilot
Pidin oikean kesäloman ensimmäistä kertaa pariin kolmeen vuoteen. Sadekesän tekemättömyyttä täydensin lukemalla Herman Lindqvistin Ruotsin historian.
Lomailin tyypilliseen suomalaiseen tapaan mökillä maalla Suonenjoella mutta viikon myös Helsingissä. Aloitin loma kuitenkin paluulla nuoruuden musiikkiin: kävin katsomassa toisen kerran Rollareiden keikkataltioinnin ja kuuntelin levyltä Sladea.
Vuosi sitten en pitänyt kesälomaa ja se alkoi painaa jo loppukeväästä. Vaikka viime kesänä vietin puolitoista kuukautta maaseudulla, päivät oli tarkkaan rytmitetty presidenttitutkimukseen – aamupäivän kirjoitin, iltapäivän luin. Lenkkeily ja maaseudun askareet toivat vaihtelua.
Edellisen kerran jätin kesäloman väliin väitöskirjaa kirjoittaessani. En suosittele. Ainakin minun elimistöni tarvitsee irrottautumista, vaikka käytännössä pari vuotta kerrallaan voi töitä näköjään painaakin putkeen.
Cum on Feel the Noize – Shine a Light
Keväällä näin tuoreeltaan Rolling Stonesta tehdyn Shine a Light -taltioinnin, mutta päivänpolitiikka pyöri liikaa mielessä. En saanut filmistä mitään irti.
Onneksi elokuvat tulevat myöhään Jyväskylään. Hämmentävää oli taas oivaltaa, miten oma vireystila vaikuttaa katsomiskokemukseen. Kylläpäs sedät jaksoivatkin heilua, vaikka rumpali Charlie Watts näytti jo vaarilta ja Keith Richards alkaa muistuttaa korvasientä.
Täten ennustan. Tulevaisuuden vanhainkodeissa näytetään tätä filmiä ja soitetaan Rollareita pelimannimusiikin sijasta.
Päivänpolitiikasta vieroitukseen käytin myös murrosiän suosikki- bändiäni Sladea. Olin jo keväällä löytänyt kaupasta kokoelmalevyn Feel the Noize, mutta varsinainen kuuntelu alkoi vasta juhannukselta.
Pikkuisen jännitti, että vieläkö Slade herättäisi mitään tuntemuksia. Jokin tässä metelissä kuitenkin koskettaa. Monia laulajia ylistetään kliseellä ”raspikurkku”, mutta Noddy Holderin palosireenistä sellainen olisi alentava loukkaus.
Sladesta sanotaan usein osuvasti, että se on brittiläisen glamrockin Beatles. ”Glamouria” toivat Freddie Mercuryn kaupasta ostetut erittäin hassukuriset vaatteet ja Beatlesilta otetut vaikutteet tosiaan kimmeltävät glamourin seasta.
Jos joku luulee, ettei tunne Sladea, niin tiedoksi: Parikymmentä hittiä brittilistan kärkipäähän yhtye ehti tuottaa ja aiheuttaa kärsimystä englannin äidinkielenopettajille väärin kirjoitetuilla laulujen nimillä. Oma suosikkini on tietysti Cum on Feel the Noize, jossa tiivistyy yhtyeen äänekäs ”sanoma”.
Yhdestäkään joulusta ei enää selvitä ilman Sladen Merry Xmas Everybodya, mutta hienoja ovat myös Coz I Luv You ja Far Far Away.
Ruotsin verinen historia
Ruotsista on pikkuhiljaa tullut harrastus. Yritän joka päivä kuunnella Vegaa tai katsella ruotsinkieliset uutiset, mutta kieliharrastus ei ole kiireisen elämän takia juuri siitä edennyt. Jossain vaiheessa tuli tehtyä useampia reissuja Tukholmaan, muuan matka valtuutettuna suuntautui Örebrohon ja keväällä 2007 yksi maailman ekologiseen kärkeen kuuluvista kaupungeista, Växjö, sai vieraakseen tuolloin johtamani Jyväskylän rakennus- ja ympäristölautakunnan.
Ruotsin historiaa on tullut luettua parlamentarismiin perehtymisen myötä jo jonkin verran. Suomalaista poliittista historiaa on mahdotonta ymmärtää ilman Ruotsin riksdagenin historiaa ja Kustaa III perustuslakeja.
Usein Ruotsin historia kuitenkin kerrotaan kuninkaiden kautta. Ilahduttavan poikkeuksen muodostaa edustuksellisen järjestelmän historian kautta kirjoitettu Stig Hadeniuksen The Riksdag in Focus. Swedish History in a Parliamentary Perspective.
Kesälomille otin luentoja varten englanninkielisenä versiona hankkimani Herman Lindqvistin Ruotsin historian. Kuninkaiden kautta tässä paksussa jötikässä pitkälti edetään, mutta lukunautintoa ei voi välttää.
Lindqvist yhdistää todella taitavasti viihdyttäviä elementtejä isoihin asioihin. Monet kouluhistorian myytit murretaan tuoreiden tutkimusten avulla, asiakirjoista on kaivettu herkullisia yksityiskohtia, rohkeita tulkintoja tehdään, aliarvostettuja persoonia nostetaan, yliarvostettuja lasketaan.
Lindqvistin tyyli voisi luonnehtia ”ironiseksi patriotismiksi”. Ruotsilaisuuteen suhtaudutaan lämmöllä, mutta julma hulluus – jota ei tosiaan Ruotsin historiasta puutu – kerrotaan mustan huumorin sävyttämänä Tukholman verilöylystä tarpeettomien, huonosti valmisteltujen ja kymmenien tuhansien turhan kuoleman aiheuttaneiden sotaretkien kautta aina 1920-30-lukujen pakkosterisaatioihin, joissa rodullisesti epäkelvoiksi katsottuja poistettiin lisääntymiskelpoisten joukosta.
Itse pidin kovasti siitä, että kuninkaiden lisäksi myös edustuslaitoksen merkitys oli poikkeuksellisen syvällisesti ymmärretty. Riksdagenin historia on sen verran erityinen ja merkityksellinen, että sen olisi voinut toki hieman pidemmästikin kertoa.
Suosittelen Lindqvistin kirjaa lämpimästi kaikille ruotsalaisten dekkareiden ystäville – jotain samaa kuin esimerkiksi Mankeleissa tai Leif G.W. Perssonin Kesän kaipuusta hyiseen viimaan -teoksessa olin löytävinäni. Kirjasta on saatavilla suomenkielinen käännös, jonka laatua en ole tarkistanut.
Jännitteitä Suomenlahdella
Ruotsinharrastusta tavallaan täydensi valtio-opin professori Olof Ruinin muistelmateos Jännitteitä – Suomi erään suvun vaiheissa.
Vaatimattoman otsakkeen alta avautuu proustilainen ikkuna kadotettuun aikaan, suomenruotsalaisen kulttuurisuvun jännittäviin käänteisiin, joita suomenkielinen historiankirjoitus tai kauno- kirjallisuus ei tavoita. Onhan ne lähtökohdat hieman toiset kuin Jussilla ja kuokalla, jos sukujuuret ulottuvat pitkälle Saksaan, Baltiaan, Venäjälle tai Ruotsiin, mutta eipä elämä ole muodostunut helpoksi bättrefolkillekaan.
Ei tämä suuri taideteos ole, mutta ainakin minun silmiäni se avasi. Harvemmin tulee mietittyä, millaista elämää suomenruotsalainen yläluokka on elänyt ja miten eri käänteet Suomen historiassa kokenut. Asemien menettäminen on kipeää: koulupoika puhkeaa itkuun, kun Kyösti Kallio valitaan presidentiksi.
En tiedä, missä määrin suomenruotsalaisten historiaa kirjoitettu. Siihen ehkä tarvittaisiin joku paikallinen Linqvisti, jolla on Ruinin tapaan etäisyyttä – hän muutti tuoreena ylioppilaana 1945 suvun mukana Ruotsiin, mutta on viettänyt paljon aikaa suvun kesäpaikalla Inkoon saaristossa.
Loma Helsingissä – ja barkassi Bårgo
Lomailimme perheen kanssa Helsingissä. Työtahti on sen verran kiivasta, ettei juuri missään ehdi käydä, vaikka pääkaupungista löytyy vaikka mitä.
Pekka Halosen näyttely Ateneumissa oli lievä pettymys. Halonen on käyttänyt vuosia yritykseen maalata talviaiheita, mutta vasta viimeiset olivat minusta edes jollain huteralla tavalla kiinnostavia.
Seurasaari on halpa ja miellyttävä paikka – kerran vuosikymmenessä se jaksaa innostaa tällaista etnologiasta vähemmän kiinnostunutta.
Päiväretki Porvooseen oli yhtä kiinnostava kuin Suomenlinnan koluaminen. Porvoon tuomiokirkko oli entisöity upeasti, mutta hauskin elämys oli veneretki joelle barkassi Bårgolla. Suomenlinna ehkä kaipaisi jotain tällaista pienimuotoista opastusta myös.
