Pidin viikon loman. Pyrähdys päivänpolitiikan ulkopuolisessa elämässä vaalivoiton jälkeen tekee aina terää. Kuntoilin, katsoin elokuvia, luin kiinnostavaa kirjaa, harvensin taimikkoa.

Lomien jälkeen luin Salla Tuomivaaran pamfletin Mitä tehdä eläimille?

Uutta Jyväskylää rakennetaan vauhdilla. Entinen kotikuntani laajeni valtavasti kuntaliitosten myötä ja uuden kunnan valtuusto oli lehtitietojen mukaan päässyt aloittelemaan.

Perussuomalaiset olivat järjestäneet varsinaisen sirkuksen ensimmäisessä kokouksessa. Näiden kolmen valtuutetun kanssa vielä varmaan pärjäilee, mutta pääkaupunkiseudulla nousi valtuustoihin arveluttavampia tyyppejä.

Vaalikampanjan epämiellyttävimmiksi muistoiksi jäi muutaman rasistisen ääri-ihmisen tapaaminen. Kannatuspohjaa todella ikävien ajatusten leviämiselle näyttää löytyvän. Toivotan Timo Soinille onnea ja menestystä, jotta pärjäilee valitsemansa seurueen kanssa.

Luin lomilla pitkälle ruotsalaisen toimittajan Gellert Tamasin teosta Lasermannen. En berättelse om Sverige. Muodollisesti teos kertoo 90-luvun alussa maahanmuuttajia ammuskelleesta John Ausoniuksesta, mutta saman kiikaritähtäimen läpi tarkastellaan Ruotsia Ny demokrati -puolueen noustessa ja tuon nousun taustoja.

Toivon todella, ettemme ole samassa tilanteessa. Ikäviä merkkejä on aivan liikaa olemassa.

Eniten Jyväskylässä ilahdutti kolmen nuoren vihreän rynnistys valtuutetuksi. Tulemme vielä kuulemaan Paloma Hannosesta, Touko Aallosta ja Maia Fandista, jonka ensimmäistä viikkoa valtuutettuna Keskisuomalainen seurasi.

Quantum of Solace

James Bond tuli katsottua, mutta en oikein jaksanut innostua. Olihan siinä ekologista tematiikkaa ja paljon mäiskettä, mutta miksi 007 ei voisi pelastaa maailmaa ilmastonmuutokselta? Ehkä penseyteeni vaikuttaa, että edellinen Bond oli NIIN paljon parempi että hyvä elokuva ei enää vaikuta.

Paljon enemmän nautiskelin tummasävyisestä videopelin jatkeesta Max Paynesta. Parhaimmat elokuvanautinnot syntyvät useimmiten ”tätä elokuvaa en missään tapauksessa muuten katsoisi mutta seuraavan alkuun on yli tunti” -periaatteella valittaessa. Max Paynessa oli jotain samanlaista synkkää imua kuin 24 -tv-sarjassa.

Woody Allen on taas herännyt henkiin kuten lukuisat elokuvakriitikot ovat uskaltaneet jo mainostaa. Luonnehtisin Vicky Christina Barcelonaa jonkinlaiseksi light-versioksi Almodóvarin elokuvista. Pälätystä riittää loputtomasti ja vääriä valintoja.

Kaikki parhaat Allenin elementit ovat siis kasassa ja jotenkin elämänkokemuksen marinoimina.

Mitä tehdä Mustalle Kyylle?

Kirpparilta löytyi Rowan ”Mr. Bean” Atkinsonin dvd-boksi The Complete Black Adder. En uskalla katsoa mieleni synkkiin salaisuuksiin: Muut pohtikoot, miksi tämä minua niin naurattaa? Vai onko maailma sittenkin niin absurdi kuin miltä se näyttäytyy?

Työpaikalta nappasin käteen Salla Tuomivaaran pamfletin Mitä tehdä eläimille? Vuosien kerryttyä omat elintavat ovat muuttuneet kasvispainotteisiksi, mutta Sallan kirjan jälkeen alkaa etsiä lähintä vegaaniravintolaa. (Kaikille Jyväskylässä käyville suosittelen muuten kasvisravintola Katriinaa, jonka keitot ovat taivaallisia.)

Pamfletti argumentoi hyytävän tehokkaasti nykyiseen eläimiin suhtautumiseemme liittyvät ongelmat. Taidokkaasti se ei jää kuitenkaan (eläin)oikeuspuheen tavallisimpaan ansaan, jossa moraalisesta tuomiosta seuraa vakava paheksunta ja voimattomuus, vaan osoittaa käytännöllisiä ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi.

Parasta kirjassa on, että se nivoo ihmisten ja eläinten välisten suhteiden ongelmatiikan yhteen muiden ekologisten ongelmien kanssa. Surkeasta singeriläisestä oikeuspuheesta keskustelu on edennyt maailmanlaajuisen poliittisen ongelmavyyhdin analyysiksi tästä yhdestä perspektiivistä.

Eläinliike siis etenee kantilaisuudesta kohti tuoreempia politiikan teoreetikkoja ekologisen tematiikan kautta. Ekologinen kriisi voi heittää tämänkaltaiset pohdiskelut nopeastikin marginaalista poliittisen ajattelun keskiöön. Minusta tämän kirjan voisi kääntää, mutta keskustelu saattaa jo muualla olla toki pidemmällä kuin tiedänkään.

Käytännölliset ratkaisut tuntuvat huomattavasti virkeämmiltä kuin esimerkiksi eläinten kärsimyksen (ts. sekularisoidun kristinuskon) asettaminen pohdintojen lähtökohdaksi. Joskus olen pohdiskellut, millaiseksi eläinliike muodostuisi, jos sen teoreetikot lukisivat vaikkapa Sartrea?

Voi olla, että lukutoukat eivät ole niin kiinnostuneita eläimiin liittyvistä kysymyksistä kuin ne, joiden empatia lämpenee enemmän esimerkiksi koirista ja kissoista kuin kirjoista. Tulevatko tässä eläinliikkeen luontaiset rajat vastaan?

Ehkä teoksen viimeinen luku jäi hieman kevyeksi ja irralliseksi muuhun voimalliseen tykitykseen verrattuna. Ode Soininvaarallakin annetaan anteeksi tämän (harvinaiset) heppoiset puheet.

En ole vielä ihan varma, onko lopun kevennys teoksen heikkous vai ansio. Itse pidin kovasti kirjan alun huolellisesti argumentoidusta vimmasta, mutta lopun vieraannutus siitä voi osoittaa myös ajattelijan voimaa.

Joululahjana tämä pikku kirjanen jättää monen kinkkupalan kuivumaan jääkaappiin.

Kirjoitettu 11.11.2008 22:15 ja merkitty kuuluvaksi kategorioihin Uncategorized. Voit seurata kommentteja tähän kirjoitukseen syötteestä RSS 2.0. Kommentointi ja viittauksen ilmoittaminen ovat hetkellä suljettuna.